On ylämäki raskas askeltaa mutta alamäkeen liian usein katoaa.

Heippa ! Mä en kerenny onneksi poistaa tätä blogia ja aattelin et jatkan tänne kirjotteluu sittenkin. :) mut oon vaa tosi laiska kirjottaa ja ei mul hirveesti aikaa ees löydy ku koulujutut ja nyt työssäoppiminen. Halusin tulla tännekki kirjottaan paniikkihäiriöstä niinku facebookkiinki kirjoitin.

" On se ku jotku ihmiset sanoo paniikkihäiriötä ongelmaksi.... Iha ku me jotka sellasesta kärsitää ei saatais opiskella ja elää niiku muutki ilman sitä, että ollaan moittimassa. Ja me voidaan olla yhtä onnellisii ja hyvii ku muutki. Tuskin kukaan joka kärsii ph:sta olis voinu vaikuttaa siihen saiko sellasen vaan ei. Mua ei ittee edes otettu opiskelee kouluu mihin olisin halunnu syksyl. Mut ehkä joku kaunis päivä neki ihmiset ymmärtää, että se ei oo ongelma vaan iha normaali juttu joka todennäköisesti menee ohi. Ja monet osaa elää sen kanssa ja oppiikin elämään ja pystyy tekemää asioita normaalisti. Jopa osa opettajista sanoo sitä ongelmaksi, että tosi kannustavaa. Mut haukkukoot ei jaksa välittää :) kumminki ollaa vahvempii ku ne jotka moittii. :)" 

Oon ite saanu kärsiä tosta jo kolmisen vuotta, muistan varmaa lopun elämääni kuinka kaikki alko kesällä 2010. Syitä varmaan oli monia miksi sain sen.
Koulukiusaaminen 1-6lk, välit poikki isovanhempien kanssa, papan kuolema, se kun sain yhtäkkiä paljon kavereita ja olin aina menossa sitten.

 Ehkä kroppa ja mieli vain reagoi siihen jotenkin, että en ollut tottunut moiseen. Aluksi mietin mikä hitto mua vaivaa ku tuli heikko olo, kun oltii kavereide kaa kylillä. Ajattelin, että nyt mä pyörryn. En tuntenu omaa kroppaa ja olin niinku toisessa maailmassa, henki ei oikein kulkenu. Sanoin ystävälleni, että "lyö mua" ja se sano että "en!" , ajattelin että kuvittelen vain ja se auttaisi, kun kaveri lyö mua käteen. Tulin kotiin ja mulle syötettii ja juotettii kaikkee et mun verensokerit olis alhaal sekä nestehukka olis ollu. No seuraavana päivänä lähdin kavereiden kanssa taas kylälle ja se vain toistui se olotila,jouduin taas tuleen kotiin. Mua pelotti niin paljon, etten uskaltanu lähtee mihinkää oikeestaa. Seuraava päivä koitti ja menin parhaan ystäväni luo. Alkoin netistä etsimään ja paniikkihäiriöön kaikki oireeni viittasi. Aina kun lähdin jonnekkin missä on paljon ihmisiä se iski. Olin silloin joulun alla melkein kaksi viikkoa yhteensä poissa koulusta, kun en vain pystynyt menemään. Jos menin lähtö tuli kesken päivän. Sain lääkkeet sitten ja meni aikaa ennenkuin uskalsin lähteä minnekkään. Se oli aivan kauheaa, kun ei voinut omasta huoneesta poistua jos oli porukkaa kylässä. Sain rohkeutta ja uskalsin lähteä liikkeelle. Lääkkeet kyllä auttoivat mutta sain kohtauksia silti. Onneksi ylä-asteella opettajani ymmärsivät. En edes voinut käydä koulussa syömässä, kun ahdistus iski. Onneksi pystyin käymäön sitten, kun ruokala tyhjeni ja rakas parasystäväni tietty aina istu mun kaa siinä ruokalan eessä oottamas et se ruokala tyhjenee ja se tuli mun kaa syömää. Käytävillä kävely oli myös kauheaa. Ripari meni oikeastaan sitten seuraavana kesänä hyvin ja konfirmaatio myös. Kirkko oli täynnä ihmisiä ja mä pärjäsin. Itseluottamus kasvo. Kun ysiluokka alkoi, kaikki meni aika hyvin. Sain kohtauksia ja olin poissa koulusta monia kertoja ja kaverit aatteli varmaa et joo taas pois. Olis ite samas tilantees nii eipä oliskaa helppoo. 9lk kevään loppupuolella käytiin luokkaretkellä Helsingissä ja kaikki meni nappiin sielläkin. Kesä kun koitti ja peruskoulu loppu mä jätin lääkkeet pois ja aattelin et nyt pakko pärjätä, mä pystyn. Mun kaverit ja vanhemmat oli enemmän ku ylpeitä musta. Musta tuli paljo ilosempi ja energisempi, jaksoin iha eri tavalla. Vietin kavereiden kans paljo aikaa, oli ihan huippu kesä! Pystyin yökyläilee, tekee kaikkee. Käymää kaupas ilman et tarvi lähtee pois. Pettymys iski sitten kun en päässyt opiskelemaan lähihoitajaksi juuri paniikkihäiriön takia. Mutta pääsin opiskelemaan kokiksi ja se oli oikeastaa parempi vaihtoehto, kun mun koulu on pieni ja siel on iha huippu tyyppejä. Meidän luokka on iha paras ja opettajista suurin osa on huippuja.

 Nyt tänä päivänä oon joutunu viel välil syömää lääkkeitä, oon saanu pienii kohtauksii mut en oo antanu niiden lannistaa mua !
Mä voin sanoo et oon aika onnellinen. Mä vihdoi pystyn tekee asioita jos vaan nii haluan. Mut ilman mun rakkaita perheenjäsenii ja sukulaisii sekä ystävii en olis tässä. Mua on kannustettu ja autettu sekä ymmärretty, sanottu et sä pystyt siihen. Mun psykologikäynnitki loppu syksyl ja silti mul menee hyvin. Mua kehutaa ja sitä rataa.Monet ihmiset ei vois edes uskoo, et oon kärsiny/kärsin tälläsestä. Mä toivon silti, et kaikki jotka kärsii paniikkihäiriöstä alkaa luottaa itseesä et pystyy taistelee sitä vastaa ja tekee asioita mitä haluaa. Kaikki kyl kääntyy parhain päin !
Ainakin mä uskon siihen.

-jecca

kuppikakku projekti !

joo nyt voisin laitella kuvia 9lk projektista, jossa tehtii tyttöjen kans kuppikakkuja PAAAALLJJON!

toi projekti oli melko iso homma ja aluks me kinasteltii hirveesti mutta kumminki loppue lopuksi kaikki onnistu tosi kivasti :)

                                 

vaahtokarkkikaakaota<3

on se kiva saada syliin väriaine :)

    -jecca